Autiotalon kukat lakastuu

Kaikista toiveistani huolimatta syksy saapui ja sen kyllä huomaa. Heräsin aamulla syyssateen ropistessa ikkunalautaan. Monet tuntuvat hehkuttavan syksyä maasta taivaaseen, mutta itse tahtoisin vain kesän takaisin. Tänä vuonna kesäni oli täynnä juhlimista, juhlimisen jälkeisiä heikompia olotiloja, paljon uusia ystäviä, loistavia persoonia, tanssimista ysärihittien tahdissa, uimista Kivenlahden rannoilla, armotonta treenaamista, veneilyä saaristossa, rentoa mökkeilyä, tarpomista sienimetsässä, sekä useita viinin kyllästämiä ja nauruntäyteisiä iltoja puistossa ystävien kanssa.

Vaikka syksy onkin kaikessa väriloistossaan upea ja pimenevät illat kynttilänvalossa tunnelmallisia, aiheuttaa valonmäärän väheneminen ja syysmyrskyjen riepottelu itselleni tuskaisia hetkiä mielialan painuessa pakkasen puolelle. Vaikka synkemmän tyylin edustajalle pukeutuminen onkin tähän aikaan vuodesta mieluisaa puuhaa, tunnustan olevani henkeen ja vereen enemmän kevät/kesäihminen. Tänään aloitin siis loputtoman pitkän kesän odotuksen ja pelonsekaisin tuntein katson mitä syksy tuo tullessaan. Viime syksy kun oli itselleni kaikkea muuta kuin onnellinen. Toivottavasti selviän tästä syksystä samalla reseptillä kuin selvisin viimeksikin: rankalla juoksutreenillä.

Mutta jotta tämä kirjoitus ei menisi täysin synkistelyksi, niin seuraavaksi vuorossa lupaamiani mallikuvia kuukauden takaa. Kävimme Tonin kanssa kuvailemassa aivan uskottoman hienolla autiolla talolla, joka sijaitsee Laajasalossa päin. Inspiroiduin paikasta todella ja harmittelin, että en ottanut omaa kameraani mukaan. Sisäinen taiteilijani nimittäin kiljui riemusta tämän rappioromantiikkaa henkivän paikan edessä.


Kuvissa näkyykin paljon uusia juttuja: uusi hame, uudet kengät, uusi kaulakoru ja niin tietysti tuo uusi tukkakin. Ajattelin, että näin saan kätevästi esiteltyä uudet materiat in action.


Vaikka syksyn saapuminen ei mieltäni suuremmin lämmitä, toivon, että ennakkoaavistukseni ja alitajuntani tuottamat elokuvat - joita myös uniksi kutsutaan, ovat oikeassa ja elämässä puhaltavat muutoksen tuulet syysmyrskyn lailla. Kaipaan kovasti vaihtelua elämääni, joka tuntuu tällä hetkellä pysähtyneen täysin paikoilleen. Monien mielestä elämässäni taas tapahtuu aina jotain, mutta olen sellainen ihminen, joka kaipaa tietyn määrän draamaa ja tunnekuohuntaa, jotta tuntee olevansa elossa. Odottavan aika on kuitenkin tunnetusti pitkä. Tuntuu, että koko tämä vuosi on ollutkin vain yhtä odottamista. Toivottavasti odotus päättyy vuoden loppuun mennessä ja elämässä alkaa tapahtua toden teolla.



Alla olevissa kuvissa näkyykin tuo uusin nose to ear chain, jonka askartelin omin pikku kätösin eräästä korvakorusta. Aika hieno, vaikka itse sanonkin. Tuo ensimmäinen kuva on muuten oma ehdoton suosikkini näistä kaikista kuvista. Vaikka tunnelma onkin kuvassa hieman kaihoisa, niin katse on tietyllä tapaa toiveikas. Se kuvastaa elämääni aika täydellisesti.