Quantcast
Channel: Mustaa pitsiä
Viewing all articles
Browse latest Browse all 88

She and her darkness

$
0
0
Tervehdys pitkästä aikaa täältä kahvikupin ääreltä jälleen kerran. Olen halunnut monena päivänä kirjoitella tänne blogiin, mutta ei ole yksinkertaisesti ollut mitään kirjoitettavaa. En ole tehnyt mitään jännittävää, eikä elämässäni ole tapahtunut mitään suuria mullistuksia. Olen lähinnä suunnitellut vaipuvani muutamien muiden nisäkkäiden tapaan talviunille, koska tämä syksy ei nyt vain mitenkään päin tunnu sopivan minulle.

Historia näyttää toistavan itseään, sillä olen taas alkanut vajota syvälle masennuksen synkkiin syövereihin syksyn saavuttua. Viime syksy oli - näin nätisti ilmaistuna, yhtä helvettiä alusta loppuun, enkä todellakaan välittäisi raahautua sen saman synkän tunnelin läpi kuin viime vuonna. Silloin tosin tunnelin päässä oli valoa näkyvissä (eikä se ollut se vastaantuleva metro), kun pistin hiuskuontaloni uuteen uskoon ja rakastuin toista kertaa elämässäni sydänpohjiani myöten. Olen sitä mieltä, että rakkaus on parannuskeino aivan kaikkeen tässä elämässä. Kaikki ikävät asiat huuhtoutuivat mielestäni tuolloin nousuveden lailla ja tunsin olevani enemmän elossa kuin ikinä. Useammat ystävät kommentoivat minun lentäneen vähintään viisi metriä maanpinnan yläpuolella ja se oli varmasti vielä lievä ilmaus. Joku viisas ihminen sanoi joskus, että kun rakkaus astuu sisään ovesta, lentää järki ulos ikkunasta. Minulta katosi tuolloin kaikki järkevä ajattelu ja kaksi viimeistä aivosolua järjesti hautajaisia yllättäen kuolleille sukulaisilleen.


Mutta myös paras ystäväni on aina osannut puhua viisaita. Hän totesi minulle aikoinaan"onnessa on se vika, että se voi aina särkyä". Kun lyhyen lentämiseni jälkeen, minut ammuttiin taivaalta tylysti alas, tuntui kuin puolet sielustani olisi revitty irti ja heitetty syvään kuoppaan, sekä mullat päälle. Ja kun muut ihmiset ottivat uuden vuoden avosylin vastaan, järjestelin minä hautajaisia sieluni puolikkaalle ja mietin, miten ihmeessä tästäkin taas selviäisin ja mistä ihmeestä löydän voimaa jatkaa, kun pelkkä silmien avaaminen aamuisin tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Koko kulunut vuosi onkin mennyt jonkinlaisessa sumussa. Olen koko ajan vain odottanut ihmettä. Jotain, joka toisi valon takaisin elämääni ja kaivaisi sielun puolikkaan ylös haudastaan. Kesällä ehdin hetkeksi jo unohtaa kaipaukseni, mutta syksy herätti sen takaisin henkiin. Syksy on ollut yhtä suurta deja vu -ilmiötä ja pohdin pienessä mielessäni, miten ihmeessä jaksaisin taas siihen asti, kun kevätaurinko luo ensi säteensä viimein tänne pohjoiselle pallonpuoliskolle.


Voisin nukkua lähes koko ajan. Tänään olin hereillä jopa huikeat 5 tuntia ennen kuin olin sitä mieltä, että voisin vaihteeksi pistää taas pääni tyynyyn ja vetää peiton korville. Ymmärtäisihän tuon, jos yöunet olisivat jääneet lyhyiksi, mutta jos unta tulee vedettyä se 9-12 tuntia per yö ja silti tuppaavat silmäluomet painuvan päivisin kiinni, niin jokuhan tässä hommassa nyt mättää.

Olen normaalisti hyvin energinen, pirteä, sosiaalinen ja aikaansaava ihminen, jota kutsutaan usein pahemman luokan Duracell-pupuksi. Kun tuollainen ihminen muuttuu apaattiseksi norsunluutornissa asustelevaksi erakoksi, niin herätyskellojen pitäisi soida hyvin suurella äänenvoimakkuudella. Toissa viikonloppuna en päässyt lähikauppaa pidemmälle, vaikka kävin hirveää kamppailua sisäisten demonieni kanssa. Ne kuitenkin voittivat ja suurista suunnitelmistani huolimatta, jäin yksin kotiin istumaan ja ihmettelemään, että miten tässä näin kävi. Onneksi kuitenkin ystäväni jaksavat aktiivisesti muistutella olemassaolostaan ja kalenteri on täyttynyt menoista moneksi viikoksi eteenpäin. Tänä viikonloppuna yrityksenäni on päästä pääkaupunkiimme asti, koska ystäväni Mike Sveitsistä on tullut pitkästä aikaa käymään Suomessa. Toivon, että hänen vierailunsa piristää minua yhtä paljon kuin viimeksi.


Ja ennen kuin joku suuressa viisaudessaan tietää kertoa, että minun pitäisi varmasti mennä lenkille, ottaa vähän d-vitamiinia ja onnellisuuspillereitä purkista, niin sanon, että ei kannata. Enhän minä lenkkeilekään kuin sen vaatimattomat 5-6 kertaa viikossa, vedän joka aamu multiporevitamiinijuoman, vitaminoitua mehua, sekä d-vitamiinia että magnesiumia purkista. Ja mitä näihin onnellisuuspillereihin eli masennuslääkkeisiin tulee, niin olen ne kokeillut jo vuosia sitten, eikä niillä ollut minkäänlaista vaikutusta minuun. Sen ovat todenneet myös lääkärit, joten ruutujen takana olevat tohtorit voivat jättää reseptineuvontansa pois kommenteista.

Yksinkertaisesti pimeä vuodenaika ei vain sovi minulle. Toivon koko sydämestäni, että talveani valaisisi taas jokin asia, aivan kuten viime vuonna. Mutta tällä kertaa tuo valo saisi jäädä elämääni pysyvästi. Pakkohan sen auringon on paistaa risukasaankin, kuten äidilläni on tapana sanoa. It can't rain all the time. Vaikka välillä mietinkin miten epäreilua tämä elämä usein on. Toisilla tuntuu menevän aina kivasti, kun itse juoksee lähinnä kriisistä toiseen. Ymmärrän sen kuitenkin johtuvan osaksi siitä, että tunnen kaikki tunteet hyvin voimakkaasti. Siinä on kuitenkin myös puolensa, sillä kun tunteiden voimakkuus on lähes aina 110 lasissa, niin sitä tuntee olevansa elossa. Puran myös paljon tunteita ja ajatuksiani luovan toiminnan avulla. Kuten jo viime postauksessa totesin: luovuus ja hulluus kulkevat käsi kädessä ja rakentavat yhteisen pesän henkilön pään sisään. Nämäkin valokuvat ovat hyvä todiste väitteen paikkansapitävyydestä.


Ehkä olen sittenkin optimisti tai harrastan pahimman luokan itsepetosta, mutta muistutan silti itseäni toistuvasti, että tämä ei voi kestää ikuisuuksia, ja että aurinkoiset päivät ovat vielä edessä päin. Aurinko nousee synkimmän yön jälkeen ja myrskyn jälkeen on poutasää. Itsensä on vain pakotettava nousemaan sieltä sängyn pohjalta, koska mitä pidemmäksi aikaa sinne jää masennuksen kanssa kieriskelemään, sitä varmemmin siellä pysyy. Neljän seinän sisälle erakoituminen on pelottavan helppoa, mutta se vie elämästä ne pienimmätkin asiat, jotka saavat suupielet nykimään ylöspäin. Tiedän, että en ole synkkien ajatusteni kanssa yksin, joten kehoitankin teitä samojen tuntemusten kanssa painiskelevia tekemään edes jotain, joka voisi edes hetkellisesti kohottaa mielialaa. Tai muuttaisi olotilan edes siedettäväksi. Jonain päivänä sinä, aivan kuten minäkin, voimme katsoa elämäämme taaksepäin ja todeta ylpeänä: "minä selvisin!". On lohduttavaa ajatella, että kaikella on tarkoituksensa - myös ikävillä asioilla, vaikka niiden merkityksen tajuaakin usein vasta jälkeenpäin. On myös hyvä muistaa, että Lotus-kukka kasvaa täyteen kukoistukseensa mudan keskeltä ja säihkyvimmät timantit hioutuvat kovassa paineessa. Loihdin siis vaikka tekohymyn kasvoilleni ja pakotan itseni väkisin ihmisten ilmoille, mutta luovuttamaan en suostu tänäkään syksynä. Älkää tekään luovuttako :)

  

Translation:

Hello darklings! I haven't been blogging for a while for a simple reason: I haven't done anythings special. And my depression has made a come-back. History repeats itself and this autumn seems to be a replica of last year. I have tried to keep my mood up, but it's hard when it's dark almost all the time, no sunlight and life seems so meaningless.

However there might be a little optimist living inside of me or maybe I just fool myself, but I want to think that the brighter days are still to come and life has something very special for me. "It can't rain all the time".

Luckily I can vent my depression and usually all my feelings to creativity, like these photos. I took and retouched them today and I think they turned out fine. As I mentioned you in the previous post: there is a fine line between insanity and creativity. I'm for sure one proof of that. 

Also my friends have tried to cheering me up and my calendar is filling up quite fast. As a matter of fact I'm going to meet my Swiss friend on this weekend and I'm looking forward to meet him after a year of separation. Hope we will have as fun as we had last time.
 
So despite this depression I try to keep smiling and meet people, because if you will go into seclusion, it's so easy to stay there. And that for sure doesn't help, it just makes everything even worse. So I will keep going and smiling, no matter what. I refuse to give up and hope you darklings won't give up either.

Viewing all articles
Browse latest Browse all 88

Latest Images

Trending Articles