She will always be a broken girl

Olen halunnut kirjoittaa teille jo monta viikkoa. Ihmiset ovat olleet huolissaan ja kyselleet minne olen kadonnut. Sydäntäni on lämmittänyt monien tuntemattomienkin ihmisten huolenpito. Kiitos siitä.

Valitettavasti en voi valehdella teille, että olisin ollut vain kiireinen ja että kaikki on hyvin. Kaikki ei ole hyvin, mikään ei ole hyvin tai jos onkin, se ei tunnu siltä. Yhtään.

Syksy ja talvi, nuo pimeät vuodenajat eivät ole koskaan sopineet minulle. Pimeys, kylmyys, luonnon kuoleminen, värien haalistuminen ja auringon katoaminen eivät vain yksinkertaisesti sovi herkälle mielenlaadulleni ja alunperin iloiselle persoonalleni.

Viime syksy ja talvi olivat kuitenkin elämäni onnellisimmat. En muista milloin viimeksi elämässäni olisin ollut niin onnellinen, täynnä elämäniloa, hyvää oloa ja uskoa tulevaan. Pitkästä aikaa tulevaisuus ei pelottanut minua. Vaikka syksy oli yhtä synkkä kuin aikaisempinakin vuosina, minun sisälläni loisti valo. Valmistuin monien vaikeuksien jälkeen ammattiin, jonka kuvittelin olevan unelmani. Tapasin miehen, joka oli vastaus kaikkiin rukouksiini. Myöhemmin aloimme seurustella ja rakastuin häneen joka päivä enemmän ja enemmän. Vietin elämäni ikimuistoisimmat ja ihanimmat hetket viime syksynä hänen seurassaan. Tuntui, että kaikki haaveeni toteutuivat yksi kerrallaan, enkä nähnyt mitään syytä, että tämä kehitys ei jatkuisi.

Matkustin myös lähes tasan vuosi sitten Itävaltaan. Reissu oli kerrassaan mahtava ja nautin joka hetkestä (no ehkä en siitä krapulasta). Katselen vieläkin tasaisin väliajoin kuvia tuolta reissulta ja palaan mielessäni noihin upeisiin muistoihin, joita kukaan ei onneksi voi viedä minulta pois.

Vaan jos kuvittelin, että elämäni vihdoin helpottuisi, niin väärässä olin. En tiedä missä vaiheessa se ns. elämä alkaa ja nämä jatkuvat vastoinkäymiset hellittävät. Aloin masentua jo elokuussa ja pelko tulevasta syksystä alkoi jyskyttää rinnassani. Syksyn tuloa ei kuitenkaan voinut estää, vaikka miten olisin halunnut. Tuntui kuin olisin pudonnut lehtien mukana jonnekin niin syvälle, että en tiedä voinko enää päästä täältä ylös.

Aamuisin haluaisin vain jäädä sänkyyn ja niin yleensä jäänkin, koska minulla ei ole mitään syytä nousta sieltä. Olen silti pakottanut itseni ulos ihmisten ilmoille, vaikka se ahdistaakin. Tiedän vuosien kokemuksella, että jos jään kotini seinien sisään pidemmäksi aikaa, tulee kodistani minulle pian vankila. Mitä enemmän eristäytyy, sitä vaikeampaa sieltä on enää lähteä ulos. On liian helppoa vain hautautua omiin murheisiinsa ja unohtaa muu maailma.

Päivät pitkät mielessäni risteilee toinen toistaan synkempiä ajatuksia. Ne ovat niin synkkiä, että ne pelottavat jopa minua itseäni. Olen välillä jopa toivonut, etten aamulla enää heräisi, että voisin vain haihtua pois. Mutta tiedän etten voi kuolla, että on pakko taistella ja jaksaa. On vain yksinkertaisesti pakko. Minulla on niin paljon unelmia ja haaveita vielä elämässäni toteuttamatta ja vahva tunne siitä, että tehtäväni tällä planeetalla on vielä kesken. Tiedän myös olevani muutamalle ihmiselle esikuva ja ihailun kohde, enkä tahdo pettää heitä.

Olen todella yrittänyt taistella, olla positiivinen ja tehdä edes joitain asioita, jotka voisivat piristää. Viime viikko oli pitkästä aikaa ihan hyvä viikko ja kaksi viimeisintä viikonloppua ovat olleet ihania. Viime viikonlopun vietin Villen luona Tampereella ja pitkästä aikaa nauroin koko sydämestäni. En edes muistanut miten hyvältä se tuntuu. Ihana viikonloppu antoi hieman voimia jaksaa.

Silti on raskasta olla usein yksin. Tunnen itseni äärimmäisen yksinäiseksi, enkä tahtoisi enää asua yksin. On niin raskasta olla aina vastuussa kaikesta yksin. Teen lähes aina kaiken yksin, kaikki on aina minun vastuullani. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaa elämän iloja ja suruja, ei ketään, jonka vieressä nukkua, ei ketään, jonka kanssa käydä vaikkapa yhdessä kaupassa, ei ketään tai mitään. Tuntuu, että saan vain välillä kokea tuota onnea ja sitten se viedään taas pois. En vain yksinkertaisesti jaksa enää elää yksin. Alussa pidin siitä ja se oli mukavaa, mutta nyt se vain satuttaa ja aiheuttaa syvää masennusta. En tiedä miten kauan jaksan enää elää yksin. Lemmikkieläimetkään eivät koskaan voi korvata toista ihmistä, vaikka karvalapsista toki iloa onkin.

Myös jatkuva toimettomuus ei sovi minulle. Olen energinen, sosiaalinen ja aktiivinen ihminen, joka kaipaa paljon tekemistä. Olen todella yrittänyt hakea töitä, enkä vain pyöritellyt peukaloitani. Olen hakenut muitakin kuin oman alan töitä, mutta heikolta näyttää. Jatkuvat uutiset uusista yt-neuvotteluista eivät todellakaan kohota mielialaa, vaan saavat miettimään kenelle tässä maassa kohta enää on töitä? Olen myös alkanut epäillä itseäni. En olekaan enää varma, että olen opiskellut unelma-ammattini. Pitäisikö sitten opiskella jotain muuta? Pitäisikö hankkia täysin toinen koulutus? Tuntuu, että olen totaalisen hukassa tälläkin elämän osa-alueella. Olen niin kateellinen ihmisille, jotka jo lapsena tiesivät oman unelma-ammatinsa. Minä en tiennyt, enkä tiedä vieläkään.

Nyt jollakin blogitohtorilla on varmaan taas päteviä syitä masennukseeni tai parhaimmillaan vielä väittää, että "ethän sinä voi olla masentunut". Se on kuitenkin turhaa. Minulla ei ole syytä valehdella, etkä sinä voi koskaan tuntea toisen ihmisen sielunmaisemaa täysin, et varsinkaan pelkän blogin perusteella, joka on omistettu ensinnäkin pinnallisille asioille.

Niistä asioista puheenollen: Ei, en ole muuttamassa blogiani miksikään angstausblogiksi, jossa itken elämän kurjuutta, kiroan ihmiset alimpaan helvettiin ja kerron halustani kuolla. Yritän pitää blogin samanlaisena kuin se on aina ollutkin. Minulla on teille monen postauksen kuvat jo valmiina ja naputtelen nuo postaukset teille, kunhan vain jaksan. Näiden lisäksi olisi uusia mallikuvia, uutta talvivaatetusta, sekä muutama asukuva. Toivon todella, että saisin nuo postaukset tehtyä, koska kuvatkin ovat jo valmiina.

Tällaista tällä kertaa. Valitan, että minulla ei ollut tämän positiivisempaa kerrottavaa, mutta ne vahvimmatkin persoonat väsyvät välillä. Aina ei jaksa olla iloinen, eikä täydellinen. Toivon, että teillä muilla on ollut huomattavasti parempi syksy. Itseäni pelottaa miten selviän loppuvuodesta, juhlapyhiä en uskalla edes ajatella. Toisaalta en uskalla ajatella edes seuraavaa päivää, koska jokainen sekuntikin tuntuu olevan liikaa kestää.

Lopuksi kappale, joka on luultavasti kirjoitettu minusta. Mikään kappale ei voisi paremmin kuvata elämääni. Suosittelen kuuntelemaan kappaleen sanoja (alla vain muutama säkeistö).